« Takaisin

YRITTÄJÄ – Virpi Suutarin elokuva

Kulttuuri- ja tiedetoimittaja Tapio Sippoin

YRITTÄJÄ on melko synkkä ja ei mitenkään erityisen iloinen elokuva. Tragikoomisia elokuvateknisiä kikkoja yhdistetään melko puuduttaviin tarinoihin. Mitä siitä tulee? Heti teatterista lähtiessä alkaa väkisinkin miettiä, kenelle moinen teos on tarkoitettu? Niille yrittäjillekö, jotka ovat katkeroituneet yrittäjän elämään ja nielaisseet kliseisen kökköuskomuksen, jonka mukaan yrittäminen on ja sen kuuluukin olla pelkkää kärsimystä ja raatamista? Vai niille vegaanihörhöille, joita innostaa kaiken keinoin markkinoida aatettaan, kenelle ikinä pystyvätkään? Näinkö kenties juuri Pauligin tuotesijoitteluun erikoistuneen piilomainoselokuvan? Ainakin Pauligin markkinointiosasto hieroo käsiään hykerrellen virne naamallaan. Joka tapauksessa suurelti elokuvan tunnelma oli kuin Eppu Normaalin synkimmästä laulusta.

Kahta yrittäjyyteen liittyvää tarinaa rinnakkain kuljettava elokuva kertoo melko kärjistäen yrittämisen innosta ja eetoksesta, kahdesta yrityksestä ja samalla kahdessa hyvin erilaisessa Suomessa. Elokuvan synkempi tarina kertoo, kuinka Laineen kuusihenkinen perhe tekee työtä ajellen autolla ympäri pitäjiä ja tyhjenevällä kotikylällään Honkajoella. Perhe pyörittää piskuista tivolia ja ajaa perinneliha-autollaan ympäri maakuntaa myyden juuri sitä itseään eli perinnelihaa.

Laineen perheen tarina toimii vastapainona nyhtökauran markkinoinnille. Toinen yrittämisen tarina kertoo stressistä ja huimasta menestymisestä, ainakin kaupallisilla mittareilla mitaten. Hipsterimäisellä ”apinan raivolla” vegeaate leviää, kun pääkaupunkiseudulla Maija Itkonen ja Reetta Kivelä saavat hullun idean valmistaa kaurasta proteiiniruokaa. Taitavaa yrittäjyyttä on helppo havaita. Elokuvassa suitsutus toki alkaa jo ”ennen kuin karhu on ammuttu”. Naiset hankkivat tehtaan ja tilaavat Kiinasta ensimmäisen tuotantokoneen. Syntyy nopeasti kyhätty elintarviketehdas ja samalla markkinoille pullahtaa ”ihme nimeltä nyhtökaura”. Outo antilihatuote, jota kaikki yhtäkkiä haluavat, mutta jota ei aluksi saa mistään.

Kyllä tämän elokuvan voisi kerran katsoa, mutta mieluiten kotisohvalla, jotta voi välillä noutaa jääkaapista tosimiehen syötävää ja juotavaa. Etenkin Laineen perheen kaupittelemat perinnelihat, upeat kinkkupalat, saavat katsojan veden kielelle moneenkin kertaan. Väittävät tätä dokumentiksi, mutta sokea Reettakin näkee, ettei se mikään dokumentti ole. On tässä elokuvassa ainakin ristiriitaa ja siitä kumpuavia tunteita tarjolla yllin kyllin. Taitaa olla siis taide-elokuva?

Ensi-ilta on 23.03.2018.

Ikäraja on sallittu.

Ohjaus ja käsikirjoitus Virpi Suutari.

« Takaisin