« Takaisin

Introvertin nimipäivät

Ei eilen vietetty.

Väitän, että Putte Possu oli ekstrovertti. Putte kutsui paikalle kaikki ystävänsä pelkkien nimipäivien takia. Sen suurempaa syytä ei tarvittu, sillä juhlaan, lystikkäisiin puheisiin ja nauruun on aina aihetta, jos huvittaa.

Laulun minä-puhuja taas on introvertti, joka jälkeenpäin pohtii turvallisen etäisyyden päästä, että olisi ollut kiva olla paikalla. Introvertti kuuluu taustakuoroon, joka laulaa kertosäkeessä toistuvan kohdan: “oi jospa oisin saanut olla mukana”. Hänen on luontevampaa toivoa olleensa juhlissa kuin osallistua oikeasti.

Introverteille on yleensä helpompaa suunnitella mukaan menemistä ja sitten perua, kun ei tunnukaan siltä. Merkkipäiviä introvertti ei sentään voi poistaa päiväjärjestyksestä – korkeintaan jättää ne huomiotta.

Nimipäiviä vietetään nykyään harvemmin. Syntymäpäivät sen sijaan ovat suorastaan Facebooktapahtuma. Ympäri vuoden hiljainen oma seinä täyttyy kymmenistä onnitteluista ihmisiltä, joista ei muulloin kuule mitään. Tähän on mahdollista reagoida kahdella tavalla: kuin ekstrovertti (ilahtua) tai kuin introvertti (vaivaantua).

Kun ei oikein osaa olla mielekkäästi monen ihmisen huomion kohteena yhtä aikaa, juhlapäivään kuuluvat lisä-ärsykkeet tuntuvat paljolta jokapäiväisen ohjelman päälle. Yliannostus saattaa tulla jo puolenpäivän aikoihin. Introvertti ei kuitenkaan halua olla kiittämätön ärmätti, vaan yrittää aidosti ilahtua huomionosoituksista. Edes ulkoisesti, jos ei oikeasti tunnu siltä.

Tilanne on yhtä mahdoton kuin kirjamessut kirjojen ystävälle: ei humussa voi keskittyä kirjoihin. Ei niihin oikein pysty tutustumaan edes pinnallisesti. Voi vain katsella kansia ja väistellä, etsiä turhaan tarpeeksi isoa omaa tilaa. Tilaa hengittää. Toivottua vuorovaikutusta ei todella tapahdu, kun ärsyketulvassa on suojauduttava oman varjon alle.

Introvertin luontainen elinalue on hiljainen, rauhoittumiseen soveltuva, ei jatkuvaa reagoimista edellyttävä viestintätanner, vaan pikemminkin seesteinen oma keidas. Introvertti on onnellinen, kun saa paneutua omiin asioihinsa ja harrastuksiinsa. Niissä on yllin kyllin sisältöä.

*

Syntymäpäivä. Päivä vääränä kuninkaana, normien rikkojana.

Haave vain.

Kuulun niihin introvertteihin, jotka viettäisivät mieluummin sitä huomaamatonta nimipäivää.

Ahdistus alkaa kaksi päivää etuajassa. Itse asiassa jo viikon etuajassa. Mitä tehdä, kun kalenterissa huutaa tuo maaginen päiväys? Kun taas yhtä sivua käännetään elämän kirjassa.

Jotain erikoista, jotta päivä olisi mahdollisimman hyvä: niitä kun on vuodessa vain yksi. Vain yksi 365 päivää kohden, yksi kutakin ikävuotta kohden. Ensi vuonna sitten taas erilainen vuosipeili, koko elämän vertauskuva.

En muista kuinka kauan näin on ollut: kuinka kauan syntymäpäivät ovat ahdistaneet. Se on selvä vanhuuden merkki, vaikka tuntuu typerältä kliseeltä, tehdyltä ongelmalta, ensimmäisen maailman vaivalta. Tuntemus on kuitenkin käynyt vuosi vuodelta aina vain todellisemmaksi, huomattavasti vahvemmaksi kuin se lapsen riemu, joka ennen leimasi syntymäpäiviä ja joka silloin tuntui itsestään selvältä.

Aikuisena syntymäpäivä on suoritus. Miten maksimoida mielihyvä ja ilo?

Juhlimiskulttuuria leimaavat ekstroverttien normit: juhlistaa ei voi hiljaisesti. Menandroksen näytelmän nimikkoihmisvihaaja, Ärmätti, raahataan väkisin mukaan hääjuhlaan. Juhlan ei ilmeisesti kuulukaan olla persoonallinen eikä kaikille kiva. Ei se oikein voikaan olla, kun iloliemi höllää kielenkannat, poistaa luontaiset estot ja mitätöi mukavuusalueet.

*

“Sitä ei saa syyttää, sillä on syntymäpäivä”, sanottiin luokkakaverista. Lapsen logiikkakäsitykseen se sopi. Jos väärän kuninkaan päivää yhä vietettäisiin, jokainen saisi tällä periaatteella ryöstää syntymäpäivänään pankin. Säännöt kävisivät vähitellen tarpeettomiksi, sillä jokainen päivä on jonkun syntymäpäivä ja lupa anarkiaan.

Onko syntymäpäivänä siis täysin luvallista tehdä sitä, mikä olisi helpointa ja rentouttavinta ja lataisi akkuja parhaiten? Eli introvertin tapauksessa olla kotona. Olen kokeillut: se tuntui turhauttavalta.

Unelmasyntymäpäivänä voisi nukkua niin pitkään kuin huvittaa ja lukea hyvää kirjaa. Mutta silloinkin pitää nousta sängystä ja tiskata.

Syntymäkuukauden on tutkimuksissa arvioitu vaikuttavan ihmiseen. Luuulisikin, että vuoden kylmimpään aikaan syntyneen talvilapsen olisi päivänsankarina sallittua vähän käpertyä.

Pakko myöntää: en osaa juhlia. En sillä tavalla kuin ekstrovertit. Juhlat ja mielihyvä eivät introvertin kokemusmaailmassa kuulu samaan kategoriaan. Eivät ainakaan, jos juhlilla tarkoitetaan melua ja väkijoukkoa.

Jos ei halua toimia toisin kuin normaalina päivänä, onko se merkki? Että elämä on itse asiassa hyvää ja oman näköistä?

Olisiko minulla nyt siis ihan hyvä tekosyy olla yksi päivä pingottamatta: kääriytyä luvan kanssa vilttiin ja syödä suklaata myöhään iltaan?

*

Teen vertailevaa tutkimusta. Kuinka moni reagoi Facebookissa, kuinka moni kasvokkain? Kuvittelen tilanteita etukäteen: kapsahtavatko onnittelijat kaulaan, tuputtavatko keksiä (syntymäpäivän “kunniaksi”), odottavatko yllättyneitä kiitoskiekaisuja kuin hyvin koulutetulta papukaijalta?

Minulla on kokonainen päivä aikaa miettiä, mitä kukin valitsemillaan onnittelusanoilla tarkoittaa (mietin sitä aikomattanikin: introvertin ajatus vain eksyy siihen suuntaan). Ja miksi en kuule tietyistä ihmisistä edes kerran vuodessa mitään. Olenko kenties suututtanut heidät? Kunnes muistan: en aina itsekään ehdi kaikkia onnitella. En jaksa aina roikkua somessa.

Olen iloinen, kun kukaan ei heittäydy halailemaan tai tee numeroa. Paitsi että kun ei monipäinen lauma käykään kimppuun, onkin mukavaa, kun lopulta yksi huomaa ja ojentaa kukan. Ja sitten toinen.

Ehkä kolmaskin.

Facebookissa vastaan mekaanisesti viestien sanoja mukaillen. Kuulostaako se töykeältä? En tiedä, miten muutenkaan varioida kiitoksiani. Ennen Facebookia onnitteluja tuli säännönmukaisesti vain kaksi, henkilöiltä, jotka olivat ensimmäisenä syntymäpäivänäni paikalla ja joille päivämäärä jäi sattuneesta syystä hyvin mieleen.

Todellisuus ei sitä paitsi synttäreistä piittaa. Minäkin liukastuin jäisellä kadulla.

*

En keksi ratkaisua. Miten optimoida syntymäpäivä? Edes se seuraava, jos en keksi keinoa ajoissa? En kehtaa perua menoja, en luota, ettei siitä olisi haittaa. Olen tavallaan hyväksynyt kymmenet onnitteluviestit (en tiedä, miten syntymäajan saa salattua, tai edes sitä, onko selvittämisen vaiva yhtä voimakas kuin todellinen halu). Koen velvollisuudekseni kiittää jokaista erikseen, olla otettu muistamisesta, kuin kuninkaallinen, joka vilkuttaa vuorokauden ympäri.

Se on tapa, jota en pohjimmiltaan ymmärrä. Kaikki syntyvät joskus, syntymäpäivää ei voi olla olematta. “Kuinka monta kertaa pitää juhlia sitä, että joku on syntynyt”, kysyy Jerry Seinfeld videolla, jonka jaoin vähän ironisesti seinälleni heti syntymäpäiväni ensi minuuteilla. Se ei lannistanut onnittelijoita.

Meidän kulttuurissamme nyt vain on tällainen tapa. Jokainen saa leikkiä Jeesusta vuorollaan.

Toisaalta onhan edes kerran vuodessa mukavaa saada hyvän päivän toivotus. Introverttikin kaipaa sosiaalista kontaktia ja ympäristönsä hyväksyntää: tunnetta, että on osa asumaansa kokonaisuutta.

*

Kun synnyin, oli kuulemma kylmää. Tänä vuonnakin on. Syntymäpäivän voisi nähdä suojahaarniskana elämän pakkasia vastaan: tänään olen erityinen.

Paitsi jos erityinen on sama kuin ainoa. Kansainvälisessä FB-ryhmässä on seitsemän muuta, joilla on sama juhlapäivä, ja heitä kaikkia onnitellaan samassa päivityksessä. Ja onhan heitä samassa maassakin, varmasti kaupungissakin; en vain tunne yhtään.

Seinfeld kiteyttää päivän tunnelman:

“Well, birthdays are merely symbolic of how another year has gone by and how little we've grown. No matter how desperate we are that someday a better self will emerge, with each flicker of the candles on the cake, we know it's not to be, that for the rest of our sad, wretched pathetic lives, this is who we are to the bitter end. Inevitably, irrevocably; happy birthday? No such thing.”

Tämä on vain yksi, toistuva kahdenkymmenenneljän tunnin jakso elämässä: ei saavutus.

Paitsi että kyllä eloonjäämisen ja hyvinvoinnin eteen kaikenlaista pitää joka päivä tehdä. Hyvin pienestä tasapaino heilahtaa.

*

Paras syntymäpäivälahjani on: seuraavan päivän menot peruuntuvat. Saan levätä kaikista tervehdyksistä. (Melkein kuin olisi henkilökohtaisesti kätellyt kaikkia. “Se on vain muutama napinpainallus.” Paitsi ettei ole.)

Toiseksi paras lahja: 364 päivää aikaa kerätä voimia seuraavaan onnitteluviestisumaan.

Päivän viimeiset hetket vietän vessassa. Kello 00.00. lihaskireys hellittää.

Ohi on.

Ilona Vuori

Kirjoittaja on introvertti, joka haluaa saada äänettömän värisemään.

« Takaisin