« Takaisin

Suljettu mikki

I

Jaoin keväällä facebook-sivullani uutisen tutkimuksesta, jonka mukaan yksinäisyydessä vietetyllä ajalla ja älykkyydellä on yhteys. Liitin julkaisuun vielä virnuilevan kommentin: taidan olla todella älykäs. Viihdyn nimittäin suuren osan ajasta itsekseni. Uutinen toimi minulle vahvistuksena siitä, ettei tässä ilmeisen erikoisessa mieltymyksessäni ole mitään pahaa.

Facebook-kaverini eivät kuitenkaan olleet samaa mieltä. Minulle läheteltiin sydämiä ja kannustushalauksia. Yhden uuvuttavan viikonloppureissun aikana sain sisällöltään yllätyksettömän suullisenkin palautteen, jollaisten olemassaolon olin jo ehtinyt unohtaa. ”Sä oot hiljaa, mutta oikeesti sä taidat kyllä kaivata ihmisiä.”

Seuraantuppautuvien ymmärtäjien maireat hymyt tunkeilivat taas naamalleni. Yksinäisyyttä potevan eksän silmät kiiluivat törpön lörpön olan takana. Jäin vaivaantuneena miettimään, miksi hiljaa ja itsekseen viihtyjät eivät saisi puhua omasta puolestaan. Eikö meillä muka ole mielipiteitä, vaikka emme kailota niitä kaiken aikaa koko maailmalle? Eikö hiljaisuus voisi tarkoittaa pelkkää hiljaisuutta, ilman että se tulkitaan vihamielisyydeksi tai että se vallataan?

Kyllä maailmaan ääntä mahtuu. Se on yksi niistä voimalauseista, joita minulle lapsena tuputettiin. Olin jo silloin eri mieltä. Maailmassa on ihan turhankin paljon ääntä. Ja miksi pitäisi olla äänessä? Mistä lähtien äänekkyys ja olemassaolo ovat olleet synonyymeja? Olemassaolo ja merkityksellisyys?

On monia asioita, joita emme kuule tai näe, mutta jotka vaikuttavat meihin silti jatkuvasti. Vaikkapa sisäelimet. Harvempi meistä on nähnyt niitä muuten kuin kuvissa. Mutta jos niille tapahtuisi jotain, huomaisimme sen välittömästi. 

Kyseisen suulaan puolestaselittäjän olen useimmiten kohdannut tilaisuuksissa, joihin olen joutunut pitkän päivän päätteeksi, kun sosiaalinen akku on tyhjillään. Mielestäni äänen pitäminen on sitä paitsi vain yksi tapa olla. Kaikki eivät voi puhua yhtä aikaa jos halutaan viestiä mielekkäästi, joten luonnollisen vuorottelun luulisi olevan suotavaa. Jos se vain toteutuisi. 

Erityisherkkyydestä kirjoittaneen Elaine N. Aronin mukaan jokaisella olennolla (ihmisellä ja eläimellä) on luontainen pyrkimys säädellä omaa vireystilaansa. Se on yksilöllinen ja tilannekohtainen tarve mukautua ympäristöön. Ongelmalliseksi sen tekee se, että ihmisten välillä on huomattavia eroja sopivassa vireystilassa. Erot ovat synnynnäisiä, mutta myös kulttuurisia. Niitä määrittävät erilaiset temperamentit: ekstroverttius, ambiverttius tai introverttius. Oman lisänsä pakkaan tuovat myös erityisherkkyys ja elämyshakuisuus.

Kirjassaan Introvertit – työpaikan hiljainen vallankumous (Atena, 2015) Linus Jonkman luokittelee Suomen yhdeksi maailman introverteimmista kulttuureista Japanin ohella. Hiljaisuus on täällä huomattavasti itsestäänselvempi ja arvostetumpi osa kulttuuria kuin vaikkapa yhdessä ekstroverteimmista maista, Yhdysvalloissa. Jonkman kuitenkin toteaa, että yleisesti ottaen introverttius on nykyään huonossa huudossa. Käsitteenä se sekoitetaan esimerkiksi antisosiaalisuuteen, jolla tyypillisesti luonnehditaan kouluampujia. Suomessakin jokainen introvertti tuntee tavalla tai toisella nahoissaan vaatimuksen sosiaalisen eläimen ”luonnollisesta” käytöksestä. Se on tulkinta, joka on rantautunut maahamme amerikkalaisen kulttuurin vaikutuksesta.

Jonkman katsoo ratkaisevan muutoksen tapahtuneen 1950-luvulla Alabamassa, kun Rosa Parks -niminen musta nainen ei suostunut luovuttamaan valkoiselle miehelle paikkaansa bussissa. Hän rikkoi tuolloin voimassaollutta lakia ja asettui näin yksilön etujen keulakuvaksi. Tästä lähtien äänensä korottajat ovat yhä enemmän edustaneet kulttuurista ihannetta. Yksilöllisyys alkoi vähitellen merkitä vanhanaikaisten hierarkioiden vastustamista. Samaan aikaan yksilöllisyydestä tuli paradoksaalisesti synonyymi ulospäinsuuntautuneelle olemisen tavalle. Edellisen vuosisadan ihannoima ujous sen sijaan sai luvan toimia osoituksena alistumisesta ja persoonattomuudesta. 

Pohjoismaisissa kouluissa muutos alkoi näkyä erityisesti 1990-luvulla. Jonkman tulkitsee, että vielä 1980-luvulla lapset saivat pitkälti toteuttaa omaa temperamenttiaan luokkahuoneissa. Vuosituhannen viimeisellä vuosikymmenellä hyvän ulosannin ja taitavan esiintymisen manifesti valtasi suomalaisetkin peruskoulut.

Vuonna 1993 aloitin kolmannen luokan uudessa koulussa. Päätin, etten enää viittaa tunnilla: se tuntui minusta liian pelottavalta. Jälkikäteen olen ymmärtänyt, että yritin sillä tavoin suojella itseäni liiallisilta ärsykkeiltä uudessa, vieraassa ympäristössä. Pidin tuon yhdeksänvuotiaana tekemäni päätöksen niin hyvin, että olen muistaakseni viitannut sen jälkeen kerran. (Sekin tapahtui aikuisiällä, hartaan maanittelun tuloksena, kun oppitunti jumittui tarpeeksi pitkäksi aikaa oikean vastauksen etsintään, että minä sain kerättyä tarpeeksi rohkeutta vastatakseni. Ja että ehdin kyllästyä paikallaanpolkemiseen.) En välittänyt edes siitä, että numeroni kärsivät järjestelmällisestä ”osallistumattomuudestani”. En puhunut luokassa kaikkien kuullen vapaaehtoisesti, ja kysyttäessäkin menin usein lukkoon. Opettajat tulkitsivat, etten osaa. Sama kuin olisin ollut kokonaan poissa.

Aikuisten kokouksissa vallitsevat edellleen samat lainalaisuudet. Hiljaiset tulkitaan tahdottomiksi myötäilijöiksi, jotka saatetaan kyllä yhtäkkiä koettaa riuhtaista mukaan jollakin yllättävällä henkilöön kohdistetulla kysymyksellä (”Kerropas vaikka sinä, miten ratkaisisit tämän asian!”). Käytännössä tällaiset kysymykset ovat hiljaisemmalle läsnäolijalle aikamoisia shokkeja, ja pikemminkin nolaavat hänet kuin kannustavat ”osallistumaan”. Hiljaisemmalla henkilöllä saattaa olla taipumus jäädä pohtimaan kysymystä pidempään kuin mitä kysyjä malttaa odottaa. Ulospäin rauhallisempi paikallaolija ei todennäköisesti kovin helposti pääse mukaan äkillisen kommentin tempaisuvoimaan. 

Tällaisiin kokoontumisiin syntyy pahimmassa tapauksessa haitallinen polariteetti. Puheliaat kokevat, että heidän täytyy pikimmiten täyttää tila millä tahansa aivopäästöillä. He eivät kestä hiljaisuutta ja käyttävät kaikki puheenvuorot silloinkin, kun kysymys osoitetaan jollekulle toiselle. Tällöin tunnustelevammat osallistujat eivät koskaan saa suunvuoroa. On kuin kaksi puhekulttuuria olisi yhtäkkiä alkanut vaikuttaa saman kulttuurin sisällä: toiset odottavat vuoroaan, kun toiset odottavat, että heidät keskeytettäisiin.

Kerran ääneen päästyään armoitetut puhujat saattavat eksyä yhä kauemmas kokouksen tarkoituksesta, kun käsittelyyn tuodaan kaikki mahdollinen aina kumminkaimojen vaivaisenluista ensi vuoden kesälomasuunnitelmiin. Tarkkaan kuuntelemiseen virittynyt introvertti saattaa tällaisessa tilanteessa unohtua ajattelemaan omiaan. Omalta osaltani tulkitsen melko nopeasti, että näiden kokoontumisajojen tarkoituksena ei ole pitää mikkiä avoinna kaikille, joten jään mieluummin kotiin mietiskelemään ja kuuntelemaan hiljaisuutta. Omiani.

Muistan lapsuudesta tarinan auringosta ja tuulesta, jotka kilpailivat siitä, kumpi saa mieheltä ensimmäisenä takin pois päältä. Tuuli aloitti kisan ja puhalsi tarmokkaasti, mutta sai miehen vain kääriytymään tiukemmin palttooseensa. Mutta kun aurinko alkoi lämmittää, miehen tuli niin lämmin, että hän riisui saman tien takkinsa. Tarina toimii minusta hyvänä esimerkkinä pakottomuuden voimasta. Kun olosuhteet ovat suotuisat, paksuinkin suojavaate käy tarpeettomaksi.

 

II

Autisti. Outo hiiri.

Sairaalloisen itseriittoinen. Skitsofreeninen. 

Sosiaalisesti jälkeenjäänyt erakko.

Ootsä vähän ujo? Yritätsä olla jotenkin mystinen?

Siinä joitakin persoonani herättämiä luonnehdintoja ja minulle osoitettuja kysymyksiä.  

Parikymppisenä otin kovin vakavasti puheliaan ihmisihanteen vaateet. Yritin vuosikausia vastata normaalin kuvaa esimerkiksi asumalla yhteisöissä ja olemalla aktiivinen harrastustoiminnassa. (Myönnetään: olin silti useimpien mielestä ”tosi hiljainen” .) Kun terveyteni alkoi kärsiä minulle huonosti sopivasta olemisen tavasta, jouduin vähitellen hyväksymään oman hitauteni vallitsevaan normiin nähden. En jaksa ympärivuorokautista puhetulvaa ja seuranpitoa. Tarvitsen hiljaista, yksin vietettyä latautumisaikaa.  Ja koska maailma on suunniteltu eri voluumimittarilla kuin minut, olen yksin vastuussa jaksamisestani. Niinpä toivotan (mielessäni) muuta vaativat takaisin viihtymään omaan hajuraottomaan ulospäinsuuntautumiseensa sillä välin, kun minä pyrin tuntemaan itseni ja toimimaan itsetuntemukseni pohjalta.

Olen kiitollinen siitä, että olen syntynyt vaitiolon kulttuuriin, Suomeen. En usko, että vointini olisi Amerikassa kovin hyvä. Ihmettelen silti sitä, miten on mahdollista, että Suomessakin hiljaisuudesta on tullut niin eksoottista. Mielestäni suomalaisilla olisi hienosäätämisen varaa siinä, mistä kannattaa puhua ja mistä vaieta. Omien tunnekokemusten jakaminen oikeissa olosuhteissa lienee jokaisen hyvinvoinnille tärkeää. Myös keskustelukulttuuria voisimme kehittää entistä enemmän rakentavan sananvaihdon suuntaan niin sanotun suoran puheen (käytännössä usein jämäkkää ja informatiivistä, tiivistä ilmaisua, joka ei kutsu vuorovaikutukseen) ja pahimmassa tapauksessa suoranaisen vihapuheen sijaan.

Edelleen mielestäni pitää paikkansa sanonta: hiljaisuus on kultaa (jos ei ole mitään sanottavaa). Miksi puhua lämpimikseen, vaikka talvella se voisikin olla täällä järkevää. Vaitiolo säästää energiaa. Somea ja ihmissuhteita ei tarvitse julistaa kokonaan pannaan, jos osataan kommunikoida ja käyttäytyä hienotunteisesti toisia kohtaan. Tunkeilematta.

Toivon, ettemme ota liikaa oppia rapakon takaa. En nimittäin haluaisi muuttaa Japaniinkaan. Siellä olisi tarjolla aika toisenlaiset olot kuin suomalaisen introvertin unelmissa.

Myönnän, että ajoittain todella olen yksinäinen. Taitaa kuvata saavutettua ikää, että tietty juhlapyhäsynkkyys valtaa joskus mieleni syntymäpäivinä ja vappuina, juhannuksina ja jouluina. Vietän niitä kyllä, sukuvaatimusten mittapuilla. Saatan silti olla arkipäivien väistämättömästä ihmisvilinästä niin väsynyt, että muiden upeat suunnitelmat ovat omiaan masentamaan. Samasta syystä en kaipaakaan muuta kuin hyvään kirjaan paneutumista kotosalla. Temperamentista riippumatta merkkipäivillä sitä paitsi tapaa olla tietty, alakuloistava vaikutuksensa.

Yksinäisyys ei minulle ole sitä, että kaipaisin kipeästi kutsuja juhliin tai peli-iltoihin. En tarvitse maskottina oloa muiden määrittelemissä tilaisuuksissa. Nautin kyllä ajoittain samanhenkisestä seurasta. Merkityksellisestä keskustelusta, en niinkään puhujien runsaasta lukumäärästä. En ymmärrä itsetarkoituksellisen sosiaalisen oleskelun mielekkyyttä. Usein tuntuu, että joudun pikemminkin näkemään aktiivisesti vaivaa sen eteen, että saisin olla tarpeeksi itsekseni. 

Jonkmanin mukaan introvertit ovat panemassa kampoihin ekstrovertille kulttuurille. Siitä on merkkinä nörttien vastaisku populaarikulttuurissa: asiaansa paneutunutta harvasanaista henkilöä on alettu taas arvostaa. Yksityiskohtien havaitseminen on introverttien luontaisetu.

Introvertin on kuitenkin viime vuosikymmeninä täytynyt toteuttaa hyveitään enimmäkseen ekstroverttien määrittelemillä ehdoilla samalla, kun hänen on täytynyt pyrkiä todistamaan olevansa normaali eli yhtä sosiaalinen kuin kuka tahansa muukin. Somen karttajaa on pidetty suorastaan epäilyttävänä.

Minäkin olen ollut vasta alle vuoden facebookissa. Mielestäni en kuitenkaan ollut viime kesänäkään terroristi. Minua vain piti aika pitkään suostutella mukaan sosiaalisen median hurjiin aaltoihin.

Temperamentit voivat opettaa yksilöllisyyttä. Myös se, joka ei puhu ensimmäisenä, on yksilö. Olisi hienoa saada mikkejä viriteltyä niin, että jokainen saa vuorollaan äänensä kuuluviin halutessaan, omalla tavallaan.                                                                                                                               

Ilona Vuori
 
Kirjoittaja on introvertti, joka haluaa saada hiljaisuuden värisemään

« Takaisin