« Takaisin

Unelmista totta - tai ei


Jyrki Joensuu, psykiatrian erikoislääkäri


Kuvituskuvat ovat kuvataiteilija Aleksi Joensuun kokoelmista.

(Jyrki Joensuu, psykiatrian erikoislääkäri)
Jos sinulla ei ole unelmia, sinulla ei ole mitään. Jos käytät kaiken aikasi unelmointiin, et ehdi saada aikaan mitään, ja pahus soikoon fiksuimmatkaan tavoitteet eivät toteudu. Hukkaan menee koko korkeatasoinen haaveilu.
Miten löytyy oikea suhde unelmiin, se kuuluisa kultainen keskitie, joka vie perille? Jos olet onnistunut kehittelemään isokokoisen unelman, matka päämäärään ei ole tasainen tie, vaan hirveä ylämäki. Voi käydä niin, että sen mäen laelle päästessä joutuu huomaamaan, että siellä on tyhjää.

Unelmana kunnanlääkäri

Olen kuulemma kuusivuotiaana ilmoittanut, että minusta tulee isona lääkäri. Koska lähipiirissä ei ollut malliksi yhtään lääkäriä, on oletettava että lääkärin ammattiin tutustuminen ja siitä innostuminen johtui kolhuistani, joiden hoidon vuoksi tutustuin lääkäreihin.
Olen viettänyt kymmenen ikävuoden vaiheilla pitkiä aikoja Hämeenkyrössä ja Viljakkalassa. Unelmani lääkärin roolista täsmentyivät: minusta tulee kunnanlääkäri näille seuduille. Tulen hoitamaan kaikenikäisten ihmisten kaikki taudit. Teen kotikäyntejä ja pieniä leikkauksia, ja olen aina töissä, jos en ole apteekkarin kanssa juomassa punssia tai nimismiehen kanssa kalassa. Monen kultaisen auringon kiertyessä osaava ja rakastettu kunnanlääkäri JJ täyttää kutsumustehtävänsä, kunnes hänet saatetaan Viljakkalan hautausmaan lepoon.
Se oli unelma, joka ei koskaan tullut todeksi. Aloitin opiskelun Sveitsissä vuona 1968, tein kandina lomilla töitä Suomessa ja valmistuin lääkäriksi vuonna 1976. Silloin unelmani kunnanlääkärin urasta oli haihtunut tuuleen, jonka nostatti kansanterveyslaki. Kaikki kunnanlääkärit oli mestattu kansanterveyslaissa. Kunnanlääkärien, itsenäisten lääkärinammatin harjoittajien sijaan eduskunta oli määrännyt virkamiehet. Virkamiestyyppiseen työntekoon en kyennyt koskaan.

Uudet unelmat

Hämeenkyrön kunnanlääkärin vakanssin kadottua mahdollisuuksien joukosta harrastin lääketieteessä kirurgiaa ja sisätauteja. Mutta työterveyshuolto tarjosi monipuolisemmat tehtävät. 1980-luvulla työterveydessä oli todellisia, hyvin tarpeellisia haasteita. Siispä toimin 23 vuotta työterveyslääkärinä. Vaikka työterveyshuollosta tuli eräänlainen elämäntehtäväni, se ei korvannut menetettyä unelmaa.
Rupesin tekemään video-ohjelmia, radio-ohjelmia, kirjoittamaan artikkeleita ja kirjoja, pitämään esitelmiä ja luentoja, aktivoiduin kunnallispolitiikassa, panin pystyyn maan laajimman automaattisen puhelinpalvelun ja lopulta, tietenkin, oman ravintolan ja majatalon.
Eikö tämä ole johdonmukaista? Unelmia pitää olla. Yksi jos menee, niin muita löydetään. Saksalainen trubaduuri lauloi: Die schönsten Abenteuer sind im Kopf, kauneimmat seikkailut löytyvät omasta päästä. Unelmissaan saa seikkailla vapaasti, ja jos kantti kestää, voi haaveseikkailun yrittää tehdä todeksi. Mahalaskuihin täytyy varautua. - Nimimerkki ”kokenut tietää”.
Ryhdyin erikoistumaan psykiatriaan 54-vuotiaana sen unelman varassa, että tällä alalla en tule koskaan valmiiksi. Unelma on osoittautunut todeksi.

Unelmia pitää olla

Sairaalapsykiatrin työssäni kohtaan jatkuvasti ihmisiä, joiden elämä on jämähtänyt pakoilleen. Ei pysähtyminen sinänsä olisi kauheaa, mutta kun ihminen on jäänyt olotilaan, jossa on koko ajan paha olla. Miten päästä pois? Hän ei tiedä. Mihin edetä, miten saada muutos? Hän ei tiedä. Mitä hän haluaa, mitä toivoo?  Hän ei tiedä. Jos ei ole unelmia, ei ole mitään.  Siispä hänen täytyy ottaa tehtäväkseen opetella unelmoimaan. Heti.
Unelmasta yritysvalmentajat ovat jo aikoja sitten käyttäneet nimitystä ”visio”. Alun perin visio tarkoittaa harhanäkyä. Jos jokin on vain mielikuvituksessa, tottakai se on eräänlainen harha, jotain mikä ei ole konkreettista, todellisuutta - nyt. Ilman visiota Koneen ruhtinas Pekka Herlin ei olisi onnistunut luomaan yritystä, joka juuri rankattiin maailmassa 100 innovatiivisimman yrityksen listalle.
Ilman visiota yksikään lapsi ei koulunkäynnissään etene luokalta toiselle. Mikään parisuhde ei visiottomana jatku vuotta pitempään. Visio, uusi ja uudistettava unelma on elintärkeä kaikelle onnistumiselle.
Huhhuh. Alkaa oma teksti kuulostaa saarnaamiselta. Anteeksi. On vain niin, että ihmiset eivät riittävästi satsaa aikaa unelmointiin. On karmeaa jos vapaa aika, ihmisen omassa käytössä oleva aika hurahtaa -  tulee ryöstetyksi - toisten ohjelmoimaan roinaan, jota myös viihteeksi kutsutaan.
Jos jonkin asian merkitystä pitää todistella, pätevä keino on koettaa kuvitella, millaista elämä ilman sitä olisi. Mitä seuraa siitä, jos ei ole unelmia? Puuttuu suunta. Jos puuttuu suunta, ihminen lysähtää paikalleen, tai kulkee takaperin, tai pyörii ympyrää – ja silloin on joka tapauksessa elämäänsä perin pohjin tyytymätön. Masentuu kenties.
Vanha ihminen voi panna hanttiin unelmoinnille: ei tässä iässä ole tulevaisuutta, ei ole voimia… ei kannata. Kuitenkin aina on mahdollista unelmoida. Mieleen tulee irlantilainen Christy Brown, joka oli syntymässä vammautunut, niin että kykeni kirjoittamaan vain vasemmalla jalallaan. Kirjassaan Jonnekin päivästä pois hän kirjoitti yhteisöllisestä tilaisuudesta, jonka lukeminen sai minut putoamaan tuolilta ja melkein kuolemaan nauruun.
Se oli kuvaus vainajan muistojuhlasta. Minulle jäi unelma: miten onnistuisin järkkäämään oman hauskan muistotilaisuuden, jossa olisin kuolla nauruun. (No, se nyt on tietysti vain unelma siinä tilanteessa).Vanhana voi unelmoida helkkarin hyvistä hautajaisista, joissa kaikki osallistujat viettävät ihanat juhlahetket. Sekin unelma toteutuu, kun vain viitsii toimia ajoissa ja sitten odottaa.

« Takaisin