« Takaisin

Valehtelemisen jalo taito


Jyrki Joensuu, psykiatrian erikoislääkäri


Kuvituskuvat ovat kuvataiteilija Aleksi Joensuun kokoelmista.

(Jyrki Joensuu, psykiatrian erikoislääkäri)
Meillä on kahdeksan lastenlasta, joista yksi osoittautui aika pienenä erityisen sanavalmiiksi. Koska myös isovanhemmilla on vastuu lastenlasten kasvatuksesta, päätin vaikuttaa myönteisesti tytön henkiseen kehitykseen. 

Valehtelukilpailu

Järjestimme Elisen kanssa ensimmäisen valehtelukilpailun hänen ollessaan nelivuotias. Aiheena oli syöminen, ja tavoitteena valehdella syövänsä yhä suurempia annoksia. Vuorotellen piti korottaa panoksia eli valehdella yhä pahemmin.
Aiheella on kulttuurihistoriallinen tausta, keskiaikainen suosittu romaani Kamala Gargantaua. Kirjoittanut Rabelais. Gargantaua muun muassa pissasi kerran laaksoon, jossa majaili vihollisen sotajoukko. Se hukkui, tietenkin.
Valehtelu alkoi todellisesta ruoka-annoksesta, kolmesta perunasta. Kohta toinen kertoi syövänsä koko kattilallisen, ja sitten toinen söi myös kattilan, ja toinen söi kaikki ruoka-astiat. Sitten tuli popsituksi pöytä ja tuolit (kuivakasta!), ja niin edelleen. Lopulta Elise pamautti: -Minä syön koko maailman.
Olin hetken vaikeuksissa. Sitten annoin vastaiskun: -Ja minä syön sinun veljesi, mitäs siihen sanot? Elise vastasi sekunnissa: -Kiitos! Hetken nikoteltuaan kilpailun tuomari julisti lapsenlapsen voittaneen.

Tarua ja totta

Valehtelu muodostaa suuren osan kulttuuriamme. Antiikin kuuluisat näytelmät eivät olleet totta. Ilias ja Odysseus eivät ole historiallisia dokumentteja. Valtaosa kuvataiteesta on mielikuvituksen tuotetta. Madonnaa ja Jeesus-lasta esittävissä maalauksissa vauvalla on usein aikuisen miehen kasvot. Tuskin Jeesus niin pikkuvanha oli. Kukaan maalari ei ollut malliaan nähnyt.  
Historian kuvauksista on pidettävä mielessä lause: historia kirjoitetaan voittajien ehdoilla. Propagandaa on harrastettu aina. Myönteisiä käsityksiä on luotu lahjonnalla. Historiallisia merkkihenkilöitä on mustamaalattu tai ylistetty sen mukaan, mikä porukka on halunnut syöstä kenetkin vallasta – tai kuka on halunnut jatkaa edesmenneen valtiaan vallankäyttöä.
Lapsena luin Carl Grimbergin Kansojen historian muutamaan kertaan. Se oli kirjoitettu elävästi kuin romaani, ja monta vuotta myöhemmin selvisi että sen tietojen epätarkkuus oli monesti samaa luokkaa. Väliä hällä, pikkupoika luki historiaa.  Nykyään kahlailen läpi Egon Friedellin Uuden ajan kulttuurihistoriaa, yhteensä 1800 sivua.
Kolmannen osan alkulehdellä on lause: ... että tämä kaikki juuri sen tähden on eräällä tavalla totta, koska se eräällä tavalla on valhetta. Augustinus. Jos kirkkoisä Augustinus ei ole tuttu, mainittakoon että hän perusti kristinuskon. Jokaisessa lukijassa vaikuttaa Augustinus.
Friedell on tehnyt valtavan urakan kulttuurihistoriansa kirjoittajana. Teksti on rönsyilevää, mutta enemmän rasittavat kirjoittajan ikiomat kannanotot ja selitykset. Ne eivät voi perustua tieteellisesti pätevään historiantutkimukseen.
Friedellin mielipidesektorilla tökkäsin hänen raivoisaan esitykseensä yhdestä mielikirjailijastani, Strindbergistä. Jos ei ole sattunut itse lukemaan Strindbergin kirjaa Hemsjöboarna tai Hullun puolustuspuhetta, voi ottaa Friedellin ryöpytyksen täydestä. Täydentävän kuvan Strindbergistä saa Olof Lagercrantzin kirjasta August Strindberg.
Lukija voi nyt ihmetellä mitä muinainen kirjailija tekee Jyrki Joensuun palstalla Uutislähteessä. Strindbergin maine on esimerkki siitä miten virheellinen käsitys jää elämään. Tällaista tapahtuu joka päivä myös vuonna 2015. Kun kaikki alkavat luulla samalla tavalla, valheesta tulee totta. Hankkimalla samasta asiasta tietoja eri lähteistä voi muodostaa luotettavamman kuvan todellisuudesta. 

Romaanit ne vasta valhetta ovatkin

Kaikki fiktiiviset hengentuotteet, romaanit, novellit, elokuvat, näytelmät ja performanssit ovat valetta, muuta kuin totta. Tekijät ovat ottaneet aineksia todellisesta elämästä, mutta lopputulos on mielikuvitusta.
Muuan kirjailija laittoi sellaisenaan yhteen kirjaan tätinsä, joka oli vastustamattoman herkullisen hirveä ämmä. Kirjan ilmestyttyä kirjailija alkoi pelätä, mitä tapahtuu jos täti saa sen käsiinsä. Niinpä eräänä päivänä täti tuli kadulla vastaan, eikä kirjailija-sankari ehtinyt pötkiä pakoon, vaan syntyi väistämätön kohtaaminen.
Täti rähjäsi: - Kyllä sinä jotain osaat kirjoittaa, mutta viimeisessä kirjassasi yksi kohta meni pieleen. Siinä on niin kamala nainen, suorastaan noita-akka, että se sellaisia ei voi ikinä olla olemassa, eikä pidä laittaa edes mielikuvituskirjoihin.
Ihanin valheen ja rautaisen kovan todellisuuden yhdistäminen onnistui Mihail Bulgakovilta, joka yli 10 vuoden uurastuksen tuloksena sai melkein valmiiksi kirjan Saatana saapuu Moskovaan. Venäjällä se tunnetaan nimellä Mestari ja Margarita. Siinä yhdistyvät Stalinin Neuvostoliitto, yksilöiden tragediat, elämän myllertyminen ja tuhoutuminen - ja huumori. Huumori on lääkettä karvaan todellisuuden aiheuttamille kärsimyksille. Humoristinen näkökulma on tavallaan valhetta, mutta se osoittaa että voi olla toinen näkökulma.
Appeni ikääntyi, kunto huonontui. Hän kykeni viimeisen kerran viettämään aikaa mökillä, jossa lomat kuluivat 50 vuoden aikana. Polku ylämäkeen vessalle oli muuttunut vaikeaksi liikkua. Hoksasin: -Tuo polku on vaarallinen. Minä taidan rakentaa kaiteen sen varteen. Appi innostui: -Hyvä ajatus. Meille voi tulla huonokuntoisia vanhuksia kyläilemään. Hänen vastauksensa ei ollut todellisuuden kanssa tekemisissä. Se oli huumoria, fiktiota. Lause jäi suvun piirissä elämään vielä hänen kuolemansa jälkeenkin.

« Takaisin