« Takaisin

Vanha rouva päivystyksessä


Jyrki Joensuu, psykiatrian erikoislääkäri

(Jyrki Joensuu, psykiatrian erikoislääkäri)
”On synkkä, sateinen, syksyinen iltayö.” Suomen suurimman psykiatrisen sairaalakompleksin päivystävä lääkäri teki tällaisen omaperäisen havainnon ulkomaailmasta, koska hän joutui ulkosalla kulkemaan eri rakennuksiin. Niitä oli yhteensä kuusi.

  Akuuttiosastolle tuotiin yleensä päivystysaikana uudet potilaat. Se oli moderni yksikerroksinen rakennus. Vaikeahoitoisten osasto, päivystävän lääkärin oma vakituinen työpiste, sijaitsi toisessa, nelikerroksisessa talossa, jossa olivat myös osastot oikeuspsykiatrisille tapauksille ja vanhuksille.
  Nuoriso-osastot sijaitsivat parin kilometrin päässä näistä rakennuksista. Päivystävä lääkäri joutui niissä käydessään autoilemaan. Kaikkia asioita tuntevat tunnistavat näiden tietojen perusteella Kellokosken sairaalan 2000-luvun alussa.

Vanha rouva oli tuotu suoraan vanhuspsykiatrian osastolle, koska ajateltiin että akuuttiosasto on liian levoton ja ehkä jopa pelottava. Päivystävä lääkäri loikki sateisen pihan poikki rouvaa tapaamaan.

Rouva oli myrtynyt, koska sukulaiset olivat vieneet hänet terveyskeskuksen päivystykseen vain saamaan apua unihäiriöön. Piti olla pikku juttu, yks resepti vaan, ja saman tien kotiin takaisin Jalmarin luokse. Rouvaa huolestutti Jalmarin pärjääminen ilman vaimoaan. Oli se Jalmari sen verran taitamattomaksi tullut. Hukkaili tavaroitaan koko ajan. Siinä varmaan oli syy hänen unettomuuteensa – jatkuva huolehtiminen ja vastuun kantaminen lähes kaikesta.
  Rouva ei halunnut sisarensa osallistuvan tapaamiseen päivystävän lääkärin kanssa. Niinpä sisar siirtyi vanhusosaston päiväsaliin odottelemaan. Kyllä rouva yksin osaa asiansa lääkärin kanssa toimittaa. Tämän saattoi kohta vahvistaa myös päivystävä lääkäri.

Lääkäri oli ilmiselvästi saanut kelvollisen kasvatuksen. Kätteli kohteliaasti, pahoitteli myöhäistä ajankohtaa ja pyysi istumaan. Lääkäri osasi suhtautua oikein rouvan ja hänen ikäeroon, jonka lääkäri huomasi olevan tasan 40 vuotta. Siispä hän teititteli. Hyvä on.
  Rouvaa miellyttivät lääkärin komeat viikset. Ne olivat muhkeammat kuin Mannerheimilla, mutta ei sentään sellaiset kuin Stalinilla. Kiva että ei tarvitse jonkun pojanklopin kanssa asioida.
Lääkäri: - Niin hyvä rouva, te tulitte nyt tänne Kellokosken sairaalaan, koska terveyskeskuksessa kirjoitettiin lähete. Se on minulla tässä.
Rouva: - Hölmöä. Minun piti saada resepti kunnon särkylääkkeestä, kun lonkkakipu valvottaa kaiket yöt. Voitteko te kirjoittaa sen reseptin, että pääsen kotiin?
Lääkäri: -Vaikka on myöhä, meidän täytyy ensin keskustella. Minun pitää tutustua teihin enemmän, että osaan tehdä oikean arvion tilanteestanne.
Rouva: - Keskustellaan sitten, vaikka Stalinista.
Lääkäri: - Hmm, tuota mikä mahtoi teidän mieleenne tuoda Stalinin?
Rouva: - Te! Tohtori. Tohtorin viikset. Teillä on – näin naisen näkökulmasta - ihanat viikset. Teidän kannattaisi käyttää viiksivahaa. Nyt viiksikarvanne sohottavat sotkuisesti. Olisitte huomattavasti tyylikkäämmän näköinen, jos sivelette viiksenne vahalla järjestykseen.  
Lääkäri: - Kiitos vinkistä. Mistähän sitä viiksivahaa saisi?
Rouva: - Parturilta tietenkin. Onko meillä muuta keskusteltavaa?

  Lääkäri oli monissa liemissä keitetty eli vuosikymmenten varrella päivystänyt neljässä terveyskeskuksessa ja viidessä keskussairaalassa ynnä muuta sellaista. Hän pystyi ottamaan tilanteen hallintaan keskustelukumppanin aktiivisuudesta huolimatta.
Lääkäri: - Puhutaan vaikka siitä että mikä ajankohta meillä nyt on.
Rouva vilkaisi pimeyttä ikkunan ulkopuolella: - Nyt on ilta. Taikka yö. Mitäs keskustelemista siinä on?
Lääkäri: - Anteeksi. Sanoin epäselvästi. Tarkoitan että mikä kuukausi, mikä viikonpäivä?
Rouva: - Se on kuulkaas niin että vanhalla eläkeläisellä kuukaudet ja viikonpäivät ovat yhdentekeviä. Samanlaisia kaikki. Pitäisikö minun pitää seinällä allakkaa ja siihen ruksata mikä päivä kulloinkin on?
Lääkäri: - No ei sentään. Tuota, voitteko sanoa mikä on vuosiluku?
Rouva: - En.
Lääkäri: - Tuota… miksi ette?
Rouva: - Minusta tällaisten asioiden kyseleminen on tyhmää. Te, kouluja käynyt mies, kysytte minulta, tavalliselta vanhalta ihmiseltä mikä vuosiluku on. Eikö se ole tyhmää?
Lääkäri: - Ymmärrän, että se voi tuntua kummalliselta, mutta tällaiset kysymykset ovat tavallisia. Tämä kuuluu meidän käytäntöihimme.
Rouva: - Toivottavasti teillä on myös jotain järkeviä käytäntöjä!  

Lääkäri tunsi kuumotusta kasvoillaan. Järkevästi ajatellen se johtui siitä että hän oli joutunut kylmässä ulkoilmassa juoksentelemaan, ja nyt sisälle tultua ihon verenkierto vilkastuu. Asiallisesti ottaen naaman punehtumisen syy oli se että lääkärin oli vaikea saada otetta rouvasta. Henkisesti, tarkoitan. Viiksistä ajatukset assosioituivat nopeasti rouvan hiuksiin: hän on varmaan käynyt kampaajalla aivan äskettäin.
Lääkäri: - Tuota, tuota… mainitsitte äsken Neuvostoliiton diktaattorin Stalinin. Tästä tulee mieleen…
Rouva: - Diktaattori, tyranni! Mitä vielä! Isä Aurinkoinen hän oli. Niin silloin toitotettiin. Mutta miksi te otatte puheeksi Stalinin? Tuskin olitte syntynyt silloin kun Stalin oli valtansa huipulla. Mitä Stalin tähän kuuluu? Enkö minä saisi jo sen reseptin kuivan ja kutiavan ihottumani hoitoon?  

Lääkärin mieleen tuli ihmeellisesti assosiaatio päivystyskorvauksien vähäisyyteen. Olisi korkea aika lisätä korvauksiin ”luovuuslisää” tai ”nokkelan rouvan haastattelulisää”. Miten ihmeessä pääsen seuraavaan, käytäntöjemme mukaiseen dementiakysymykseen: kuka on Suomen presidentti.
Lääkäri: - Taitaa olla paikallaan että jätetään se Stalin mausoleumiinsa nukkumaan ja puhutaan nykyajan hallitsijoista. Voitteko sanoa, kuka on nykyään Suomen presidentti?
Rouva oli hetken hiljaa. Hän katsoi totisena ja hieman huolestuneena päivystävää lääkäriä Kellokosken sairaalan psykogeriatrisen osaston lääkärin tutkimushuoneessa kello 23.40. Lääkärin vieressä istui sairaanhoitaja, kuten päivystyksenaikaisiin käytäntöihin kuuluu. Sairaanhoitajasta ei ollut lääkärille tukea.
Rouva puuskahti lopulta: - Ettekö te sitä tiedä!?
Lääkäri: - Toki minä tiedän.
Rouva: - Sanokaa sitten! Muuten minä en usko.

Lääkärin tehtävänä tässä tilanteessa on päättää, onko rouva tahdosta riippumattoman hoidon tarpeessa, niin kuin hänelle tehdyssä M1-lähetteessä oletettiin. Päätös perustuu objektiivisiin, perusteellisen haastattelun aikana tehtyihin havaintoihin ja niistä syntyviin johtopäätöksiin.

Lääkäri: - Hyvä rouva. Ajatellaan, kuvitellaan sellaista tilannetta, että meidän pitäisi asioida Suomen presidentin kanssa. Niin keneen me yritettäisiin saada yhteys?
Rouva: - Minulla ei ole mitään asiaa presidentille. Mutta voidaanhan me soittaa sen sihteerille.

Lääkäri?
Niin, päivystävä lääkäri, siis, sanoi lopulta: - Minä en kirjoita teille reseptejä. On parasta että menette kotiin, ja lähipäivinä kotihoidon kanssa mietitte mitä reseptejä te tarvitsette.
Rouva: - Oli aikakin. Tavallisesti minä menen nukkumaan kello 22. Olkaa hyvä ja pyytäkää Hiltu tänne.
Lääkäri: - Hiltu? Teidän sisarenne? Se joka tuli teidän kanssanne.
Rouva: - Kuinka se nuori hupakko voisi minun sisareni olla? Hän meidän on palvelijatar. Minun sisareni kuoli samana vuonna kuin Jalmari. Siitä on yli 10 vuotta.  
Lääkäri: - …Se sisar, ei kun Hiltu, niin mitä Hiltun pitää tehdä?
Rouva: - Hän käy pihalla käskemässä hevosajurin ulko-oven eteen. Siellä sataa. Ettekö te sitä ole huomannut? 

« Takaisin