« Takaisin

Vuorovaikutteinen kaupunki

Ilona Vuori
Kirjoittaja on introvertti, joka haluaa saada hiljaisuuden värisemään

Vuorovaikutteinen kaupunki

Kaupunki ei ole minun paikkani. Se paikka, jota tarkoitan, kun sanon meneväni kaupungille. Ydinkeskusta, kaikille avoin ja vapaa alue. Ainakin periaatteen tasolla.

Ei se voi olla minun paikkani. Siellä on ihan liian paljon muuta porukkaa, joka käyttäytyy miten sattuu. Rehottaa itseään päin naamaa, sanoo mitä sylki suuhun tuo, tekee mitä mieli kehoon luo. Kaupungille menemiseen täytyy henkisesti ja fyysisesti valmistautua hyvän suunnittelun avulla, hyvissä ajoin etukäteen, jotta sieltä selviää pois ajoissa ja pilaamatta päiväänsä.

Jo aika varhain kavereiden kanssa kaupungilla norkoillessa sen huomasi. Kaupunkitila on liikuntatila, läpikulkualuetta: jos erehtyy pysähtymään hetkeksi penkille vaikka syömään eväitä, pyrkyri tulee heti pummaamaan rahaa, tulta, tupakkaa tai, pahimmassa tapauksessa, tyrkyttämään seuraansa. Joku sellainen, joka ei ymmärrä eitä edes elekielellä. Koditon tai joku muu, joka on ottanut tilan haltuunsa, koska ei ole muutakaan vaihtoehtoa: täytyy tehdä olo mukavaksi ja heittäytyä seuralliseksi sen kanssa, joka kohdalle sattuu.

Nykyään ei tosin tarvitse edes pysähtyä. Liiketilojen luona vaanivat sisäänheittäjät, muut tyrkyttäjät ja kyselijät sekä järjestöjen katumetsästäjät (ns. feissarit) koettavat ottaa kiinni kesken huolettoman menon. Siihen ehkä utopistinen kaupunkiolio ajattelee, että no, puistossa ainakin saa olla rauhassa. Jos hänelle käykin niin onnekkaasti, että kukaan ihminen ei tule hänelle henkilökohtaisuuksiaan höpöttämään tai almuja anelemaan tai muuten käyttäydy levottomasti ja häiritsevästi, niin voi hyvin olla, että sorsa tulee vonkaamaan palaa eväsleivästä. (Kerran kävi niinkin, että kun ei ollut mitä antaa, sorsa äkämystyi ja näykkäisi jalasta. Onneksi oli pitkät housut...)

Eläinten elämä kaupunkiympäristössä on kuitenkin jo ihan oma lukunsa. Ymmärrän sorsan hermostumisen. Ongelmani on nimittäin se, että kuulun viime vuosina Suomessakin oman nimityksensä saaneisiin erityisherkkiin. Hermostoni on keskivertoeläjää huomattavasti herkempi rasittumaan kaiken maailman joutavista ärsykkeistä. Tiedän, ettei tämä ole hyvä argumentti – jokaistahan joku tai jokin ärsyttää vähintään joskus, ellei useamminkin. Totuus on kuitenkin se, että noin viidesosa väestöstä elää loppuväestön suunnitteleman maailman tapojen ja moraalien mukaan. Ne taas ovat tätä nykyä jokseenkin joustavat ja vaikeasti määriteltävät, ja porsaanrei'istä sukellellaan sisään ja ulos sitä mukaa, kun niitä löytyy.

Periaatteessa ei kuitenkaan pitäisi olla niin, että vain äänekkäimmät ja vaikeimmin häiriintyvät saavat elää ja hengittää muista välittämättä. Vanhan suvaitsevaisuussäännön ”leben und leben lassen” (elä ja anna toisten elää) pitäisi koskea kaikkia tasapuolisesti, eikä niin, että eläminen on yksille, sietäminen jää toisille. Niinpä minulle jää vain yksi vaihtoehto.

Se taas on toinen aforistinen viisaus, tällä kertaa anglosaksinen: ”fake it until you make it”. Ainakin periaatteen tasolla sen pitäisi olla vedenpitävä dogma, yhtälö, jossa ollaan joko hyvää vauhtia matkalla päämäärään tai sitten jo saavutetussa tavoitteessa. Se pitäisi siis olla mahdollista saavuttaa yhtä pykälänvarmasti kuin vakuutuksen antaa rahaa hätätilanteessa. Vaikka tiedän kyllä hyvinkin monia henkilöitä, jotka ovat jumittuneet feikkaamisvaiheeseen vuosikausiksi, eikä ”meikkaamisesta” ole ajan kuluessa yhtään sen enempää takeita kuin lottovoitostakaan.

Minun täytyy siis kulkea kaupunkitilassa niin kuin se olisi oma kotini. Olla kuin kotonani, mikä on aina tuntunut minusta absurdilta vieraanvaraisuudelta, jota kukaan ei todella tarkoita. Salaa vain pitää tietää, mikä on oikea toimintanormi, jottei käy nolosti. Niin kuin kaupungissakin. Minun on todella oltava niin kuin mikään ei häiritsisi minua. Niin kuin olisin täysin rento ja erheettömän itsevarmasti hoitaisin asioitani minkään tai kenenkään estämättä.

Eikä siinä vielä kaikki – minun täytyy uskotella itselleni, että kaupunki on juuri sellainen, kuin sen haluaisinkin olevan. Kuin se olisi suunniteltu juuri minun toiveitani silmälläpitäen. Siitä huolimatta, että unelmakaupunkini on hyvin erilainen kuin suomalainen keskivertokylä.  

Unelmakaupungissani saisi hetkeksi istahtaa ilman rantojen miehen uhriksi joutumista. Siellä saisi vaikka voimistella tarpeen tullen ilman, että kukaan tulisi ihmettelemään tai tekemään pilaa. Kesken pitkän päivän voisi sopivalla hetkellä joogata ilman, että joku tulee heti kysymään, onko kaikki hyvin. Sääliksi käy vanhoja tätejä, jotka tarvitsevat kauppamatkalla huilihetken. Jos he ovat yhtä epäonnisia kuin minä ja yhtä hölmöjä kuin huijattavimmat eläkeläiset, he saattavat ottaa todesta ammattialkoholistin vastakohdatulle elämän naiselle osoitetut kutsut. Ja jos heidän tarvitsee viipyä tarpeeksi kauan istumassa julkisessa tilassa kesken matkansa, voi hyvin olla, että heitä kositaan, ja he saattavat jopa suostua. Kuinkas sitten käykään!

Ei niin, että haluaisin lakaista kaduilta pois kaikki laitapuolenkulkijat. Ottaisivat vain jonkun muun maalitaulukseen.

Minun täytyy uhmata introversiotani. Ainakin siinä, etten pelkää etukäteen reaktioita, teen vain mitä ikinä tykkään. Voihan olla, että tämä taito tulee vielä tarpeeseen. Ujoja ei kukaan halua töihinkään, joten tiedä vaikka joutuisin itsekin joskus katujen eläjäksi. Tässä siis joko siedätän itseni vähemmän ujoksi ja herkäksi tai sitten valmistaudun väistämättömään kohtalooni ei-toivottuna yhteiskunnan epäjäsenenä.

Matkalla valitsemaani kohteeseen mieleeni tulee yliopistotasolla suunniteltu sovellus, jossa samassa julkisessa kulkuvälineessä liikkuva pelaaja voisi tunnistaa toisen samaa peliä pelaavan. Peli toisi heidät yhteen. Jotta he voisivat pelata vierekkäisillä penkeillä. Myös ystävyys on täytynyt käsitteenä keksiä tätä tilannetta varten, sillä ilman sovellusta ja laitetta sitä ei ole vielä etukäteen voinut olla olemassa.

Mieleni askartelee erilaisissa kaupunkitiloissa. Erityisesti vieraassa kaupungissa tila tuntuu erityisen vuorovaikutteiselta, koska se ei ole tuttu. Ei ole säännöllisten kauppareissujen tutuiksi tallaamia katuja. Silmäni ei ole vielä kuluttanut loppuun aluetta, jolla ilmiöiden sijoittuminen on minulle uutta. Ja voihan olla, että joudun kysymään tietä. Toisaalta tuttukin kaupunki elää, paikalla on pääosin eri porukka kuin viime kerralla, sää on ehkä eri. Ja aina voi leikkiä muistinmenetystä.

Parkkeeraan itseni juna-asemalle lakkaamaan kynsiäni. Istun laukkuni päällä kaikessa rauhassa liiman ja muutamien nimeltä mainitsemattomien eritteiden hajussa. Minun ei tarvitse odottaa kauan. Kohta minulta jo tiedustellaan, ketä varten kynsiäni lakkaan. Onko se ehkä joku, jota olen jo pannut. Vai kiinnostaisiko minua kysyjä, kenties. 

Hän ei malta odottaa, mitä vaivaantuneet aivoni keksivät vastaukseksi. Hän tiedustelee jo, mitä mieltä olen, kuinka usein naiset masturboivat. Ihan lukumääräisesti. Siis ei mitään ”se on varmaan yksilöllistä”, vaan sano joku luku. No. 

Loppujen lopuksihan kukaan ei voi kuitenkaan pakottaa äänihuuliani muodostamaan yhtä ainoata sanaa.

Tätä on siis vuorovaikutus, pohdin: tätä tarkoittaa sosiaalinen verkostoituminen. Tällainen tilaisuus henkevään keskusteluun ja ihmissuhdetoimintaan minulle tarjoutui noin vain olemalla paikalla, kun uskaltauduin ulos yksityisestä kammiostani. Jos uskaltauduin siis, noin henkisesti.

En tiedä, ketä varten kaupungit ovat. Enemmistöäkö, joille kaupunki on näkymätön ja kohtuumukava itsestäänselvyys. Minä puen edelleen suojavaatteet ylle, kun astun ovesta ulos, olen olevinani paraatihevonen, laput silmillä. Usein minua ärsyttää niin paljon, etten saa sanaa suustani.

.

 

« Takaisin